Tauon jälkeen taas, kenties muusan insprioimana pystyin lupaamaan itselleni taas pari tuntia kirjoittamiseen. Ontuvasta pokerivertauksesta huolimatta, nyt on kyse enemmänkin venäläisestä ruletista, kuin pokerista. Olen pitkään tahtonut jo kirjoittaa omaa pintapuolista yhteenvetoa Georgian kriisistä ja poliittisen kentän radikaalista muuttumisesta tuona aikana, sillä niin Suomen ulkopolitiikka kuin kotimaan politiikkakin on muuttumassa tämän myötä. Kuva tuosta poliittisesta kentästä on vielä suomalaisille hyvin harmaa, mutta savun hälvettyä merkit näkyvät varmasti selkeämmin.

Venäjän julistaessa täyden liikekannallepanon ja siirtäessään joukkojaan Georgian puolelle, alkoi ainekset kolmanteen maailmansotaankin olla melkein kasassa. Georgia kuitenkaan ei päässyt NATO:n jäseneksi muinoin, joten tällä kertaa merkittävää konkreettista apua ei vielä tähän päivämäärään asti ole tullut. Koska tietenkin kummatkin sodan osapuolet ovat oikeassa ja vaikka Georgia silti antaa ylivoiman alla periksi, on rauhakin vaikea saavuttaa, varsinkin kun kyseessä on imperialistinen Venäjä. Uutiset rivien välistä antaa sen kuvan, että Venäjältä puuttuu lähestulkoon tyystin jälleen hallinta omiin joukkoihin ja sotaa ei johda todellakaan presidentti Medvedev, jos edes pääministeri Putinkaan. Venäjällä on aiemminkin ollut ongelmia sotakoneistonsa hallinnassa ja mikäli nyt on kyseessä samanlaatuisista ongelmista, ei kukaan pysty ennustamaan juonen kulkua. Toivoa kuitenkin sopii, että joukot ovat yhden ihmisen käsissä ja tämä ihminen on mukana neuvottelupöydässä, kun rauhasta päätetään.

Alexander Stubb kasvatti juuri ulkoministerinä ja mielipidejohtajana jalankokoaan niin paljon, että Ilkka Kanervan kengät jäivät jopa pieniksi ja Stubbista tuli yksi Euroopan kovimmista jätkistä yhdessä Nicolas Sarkozyn kanssa, heidän toimiessaan rauhanneuvotteluiden keulakuvina. Suomalainen onkin tähän tehtävään hyvin otollinen, kun otetaan huomioon Suomen historia kriisiaikoina Venäjän kanssa, jolloin oli kyseessä lähes identtisestä tilanteesta, kuten tutkijatkin sen toteavat. Tosin Suomella oli vähän toisenlainen ote tuolloin sotaan, kuten Georgialla on nyt tässä tilanteessa.

Stubbin pisteet nousivat saman tien, kun hän nousi koneeseen keskeyttäen perhelomansa Italiassa ja lentäen Georgian Tibilisiin lentokentälle, jota Venäjä pommitti. Stubb toimi saumattomassa yhteistyössä kaikkien osapuolien kanssa ja pitäen koko ajan kaikki tietoisena siitä, mitä tapahtuu ja mikä on hänen kantansa sekä mikä on virallinen kanta. Matkoista uupunut Stubb jaksoi pitää vielä mediankin kiittämät informatiiviset lehdistötilaisuudet heti sotatantereelta palattuaan. Taannoisessa mielipidemittauksessa Stubbia pidettiin kyvykkäimpänä ministerinä ja tämä oli ennen konfliktia. Nyt Stubb on osoittanut olevansa kypsempi kuin kourallinen kokeneita ministereitä ja tämä nuorta polvea edustava poliitikko on omiaan luomaan pohjaa muutokselle. Kriisin mahdollisesti joskus vielä rauettua, on aika katsoa kuinka kotimaan oppositiopolitiikka yltyy rivakkaan loanheittoon, koska jos tällä menolla mennään, on hallituspuolueiden peti pedattu uuteen kauteen.

Samaan aikaan toisaalla, presidenttimme Tarja Halonen linjaa, että "tässä ei ole oikea aika etsiä syyllisiä" ja ottaen puolueettoman tai joidenkin mielestä jopa lähes päinvastaisen kannan konfliktiin. Tähän on monia hyvin poliittisesti epäkorrekteja termejä, miten tällaista edustusta isänmaallisuudesta ja päämiehen asemasta käytetään, mutta sanotaanko että Tarja Halonen on hyvin stereotypinen esimerkki suomettumisesta. Tavoistaan poiketen Matti Vanhanen kuitenkin irroittautui Halosen linjavedosta siinä, etteikö tällainen konflikti muuttaisi NATO-keskustelun ja puolustuspoliittisen selonteon sisältöä. On itsestään selvää punavihersokeammallekin kansalaiselle, että tämä sekoittaa pakan kokonaan ja herää kysymyksiä, mitä uhkakuvia nousee Suomi-Venäjä suhteisiin ja miten näihin tulisi varautua. Utopistinen esimerkki on, että Venäjä voisi vyöryä puolustamaan vähemmistöjään asioiden kärjistyessä tänne, kuten se teki Etelä-Ossetiassa. Myönnettäköön, että riski on pienempi ja todellakin utopistinen, mutta uhka Venäjän vallannäytöstä on todellinen ja siihen on varauduttava ennakkoon. Georgian mahdollisuudet varautua olivat hyvin pienet, sillä he jäivät nyt yksin ja apua ei tullut heti, kuten selkeästi liittoutuneelle maalle tulisi.

Venäjän vaatimukset Georgialle on hyvin suuria ja ne paisuvat koko ajan, aivan kuin he testaisivat rajojaan. Yhdysvallat eivät ole vielä uskaltaneet pistää Venäjää ruotuun, sillä se NATO:n ohella ja avulla on ainoita, joka siihen pystyy, sillä EU on aivan liian kaunopuheinen tässä kohtaa. Näin kuitenkin odotetusti Venäjä osoittaa hyökkäävällä sormella myös Yhdysvaltoja siitä, että uskalletaan sanoa mitä tarkoitetaan ja antaa myös aito uhka, mikäli vaatimuksia ei täytetä. Olisi hyvin tärkeää Venäjän aisoihin saamisen kannalta, että kaikilla rauhasta neuvottelevilla ja mahdollisesti rauhaan pakottavilla sekä sitä tukevilla mailla on yksi suu, joka huutaa ja kovaa. Nyt mitataan, kuinka NATO puhuu kriisin aikaan ja miten muut liittoumat toimivat tosipaikan tullen. Tähän mennessä Euroopan Unionin osanotto on melko pehmoinen, mutta tilanteen mahdollisesti kärjistyessä, on tuleen vastattava tulella. On hyvin odotettavissa, että Venäjä haluaa testata valtaansa ja EU:n yhtenäisyyttä, kuten se on poliittisesti kokeillut jo aikaisemmin. Nyt on mielenkiintoista ja myös pelottavaa nähdä, testaako se sitä myös sotilaallisesti.

Loppuun on hyvä muistaa itäisen naapurimme presidentti Dmitri Medvedevin sanat puheessaan sotaveteraaneille Kurskin kaupungissa, viitaten Georgian konfliktin kaltaiseen "hyökkäykseen venäjän kansalaisia vastaan":

"Jos joku yrittää sitä uudestaan, tulemme antamaan murskaavan vastauksen. Meillä on käytössämme kaikki tarvittavat poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset resurssit."

Tämä kaikuu varmasti niin EU:n korvissa kuin Suomenkin, lamaannuttaen nämä pelosta ja asettaen toimintakyvyttömiksi. Pitää myös muistaa, että kuten nämä tapahtumat jo kertovat, Venäjä luo oman totuutensa ja muiden on totuteltava tai vastattava siihen.

Oheisessa videossa esimerkki venäläisestä propagandasta (katso otsikointi), mikä leviää YouTubessa kulovalkean lailla. Tämä on CNN:n materiaalia, mutta silti on vaikea löytää puolueettomia videoita YouTubesta tästä sodasta, sillä venäläiset ovat ottaneet yhden taistelukentän myös internetistä.



Nyt vain kysymys kuuluu, mikä on Venäjää mahtavampi voima ja pistää kiusaajan aisoihin? Myös Suomen on tuossa vastakkainasettelussa valittava puolensa, tahdoimme sitä tai emme. Tästä voidaan palata jälleen päivän termiin, joka on suomettuminen - pysyykö termi pinnalla Suomen ulkopoliittisessa linjavedossa? Pitää muistaa, että myös presidentti edustaa ulkopolitiikassa...

Kuten aiemmasaa merkinnässäni Yhdysvaltain vaaleista sanoinkin, on John McCain kovaa valuuttaa vielä demokraattiehdokkaiden pistäessä kapuloita toistensa rattaisiin ja kisatessaan verivihollisina. Tällä kertaa heillä vain on vihollinen omassa leirissä ja on keskitytty ehkä hieman väärään asiaan, tosin ilman tuon taistelun voittamista ei voi olla mahdollisuuksia voittaa McCainiakaan, jos joutuu heittämään pyyhkeen kehään ennenaikaisesti. Tässä YLE:n uutisointia asiasta ja ohessa lyhyt lainaus, kun kuitenkaan tiedä uutislinkkien eliniästä:

"Yhdysvalloissa demokraattien pitkittyvä kamppailu presidentinvaaliehdokkuudesta näyttää nostaneen republikaaniehdokas John McCainin osakkeita presidenttikilvassa. Uutistoimisto AP:n ja hakukoneyhtiö Yahoon teettämän mielipidekyselyn mukaan McCain on kirinyt kiinni demokraattiehdokkaiden Barack Obaman ja Hillary Clintonin etumatkan."